2017

Muuttuvat arvot

Koko elämäni olen saanut tuudittautua siihen tunteeseen, että suomalaisessa yhteiskunnassa ihmisarvo on aivan keskeinen arvo. Keskustelua on ollut helppo käydä hyvinkin erimielisen kanssa, kun rajan on voinut vetää aina siihen, että ihmiselää tulee kunnioittaa.

Istuin koulussa oppitunnilla, jossa puhuttiin vammaisten oikeuksista ja siinä yhteydessä opettaja mainitsi, että jokaisen ihmisen elämä on yhtä tärkeä. Vielä hetki sitten olisin naurahtanut, että sehän on itsestäänselvyys. Enää en naurahtanut vaan jäin pohtimaan sitä kuinka muuttuvia ovat yhteiskuntamme arvot.

Vielä puoli vuosisataa sitten juutalaiset ja muut ei-arjalaiset laitettiin keskitysleireille ja heitä tapettiin systemaattisesti. Heitä myös käytettiin erilaisissa ihmiskokeissa ja heitä oli lupa kohdella kaikin puolin epäinhimillisellä tavalla vain uskontonsa ja syntyperänsä perusteella. Tämänkaltaisen katastrofin syntyminen oli mahdollista koska liian moni uskoi, ettei ihmisarvo kuulunut kaikille. Liian moni vaikeini. Yksittäiset ihmiset eivät keskitysleirien kaameuksia olisi saanut aikaan, vaan siihen tarvittiin yhteiskunnan laajempi tuki.

Toisen maailmansodan jälkeen huomattavasti laajempi joukko järkyttyi näistä kauheuksista niin, että perustettiin YK:n kansainväliset sopimukset pakolaisten vastaanottamisesta, jotta tällaisilta massateloituksilta ja muulta raadollisuudelta voitaisiin jatkossa välttyä.

Aikaa on ilmeisesti kulunut sen verran, että tämän päivän päättävä sukupolvi ei tule aina ajatelleeksi niitä arvoja, joihin toisen maailmansodan jälkeen sitouduimme. Kun lähetämme jopa lapsia hengenvaarallisiin oloihin milloin milläkin verukkeella, emme ole yhtään sen parempia, kuin tuon ajan kansallissosialistit. Eivät hekään ottaneet vastuuta yksittäisten ihmisten kohtaloista vaan vetosivat yleiseen hyvään. Vetoamme jatkuvasti siihen, että Suomi ei saa olla liian houkutteleva maa turvapaikanhakijoille. Osa kansalaisista lietsoo pelkoa islaminuskoa kohtaan enemmän tai vähemmän kaukaa haetuilla esimerkeillä ja sen verukkeella vaatii ihmisoikeuksien vähentämistä pelkän uskonnon tai syntyperän perusteella.

Nyt heillä on siihen Amerkikan presidentin tuki.

Eikä kyse ole pelkästään pakolaisista. Kyse on vammaisista, lapsista, vanhuksista, sinusta ja minusta. Inhimillisyys ja ihmisarvot vaikuttavat kaikkeen toimintaamme. Se vaikuttaa siihen, miten kohtelemme vammaisia tai vanhuksia. Se vaikuttaa siihen miten kasvatamme lapsiamme ja miten kohtaamme toinen toisemme.

Meidän, jotka vielä pidämme ihmisoikeuksia tärkeinä, tulee suhtautua meneillään oleviin ihmisarvon loukkauksiin äärimmäisellä vakavuudella. Olemme nähneet miten Amerikassa on romutettu länsimaisia hyvinvointiarvoja radikaalisti muutamassa päivässä, vieläpä kansan vähemmistön tukemana. Näemme oikeistopopulismin suosion kasvun Euroopassa ja Suomessa. Näemme sosiaalisen median vihapuheen täyteiset keskustelut. Näemme ja kuulemme uutisista rasistisesta väkivallasta.

Meille tärkeiden arvojen eteen on tehtävä työtä niin jokaisen arjessa, työyhteisössä kuin rakenteellisellakin tasolla. Trumpin itsevaltiaan otteet eivät ole vieraita Suomessakaan. Kampoihin on laitettava, jotta saamme jatkossakin elää sellaisessa Suomessa, jossa ihmisarvo on yksi keskeisimmistä arvoista. Jotta saamme olla ylpeitä isänmaastamme.

Tuloerojen kasvun puolustajat ovat hakoteillä

En katsonut A2-iltaa, jossa puhuttiin tuloeroista. Aion myös säästää itseni kohonneelta verenpaineelta enkä katso sitä myöskään jälkikäteen. Illan some-keskustelut herättivät minut kuitenkin miettimään yleistä keskustelua tuloerojen kasvattamisesta.

Some- ja sanomalehtimaailmassa näyttää siltä, että yhdenvertaisuus ja ihmisten hyvinvointi ei olekaan enää ihanne. Valtion talouden kasvu ja velkaantumisen taittaminen asetetaan usein vastakohdaksi ihmisten inhimilliselle kohtelulle. Sanotaan, että se ei haittaa vaikka tuloerot kasvat (esim. Valtiosihteeri Hetemäki ), sanotaan, että pienipalkkainen työ lisää työpaikkoja – ei haittaa vaikka valtio joutuu kompensoimaan palkkaa sosiaaliturvalla (esim. A2 palkkaerot-ilta). Siis mitä? Että työntekijä käyttää päivästään ison osan tehden työtä ja oletuksena ei edes ole, että se aika on niin arvokasta, että sen saamalla tuotolla voi tulla toimeen? Ei kiitos. Melkoisen nurinkurinen ajatusmaailma. Tällaista ajatuksenjuoksua kuulee yleensä henkilöiltä, jotka tulevat mainiosti toimeen omalla palkallaan – toista mieltä ovat usein ihmiset, jotka ovat tehneet työtä palkalla, jolla ei tule toimeen tai tulee hädin tuskin pystyy elämään.

Ei porvaripuolueet pahuuttaan tai ilkeyttään näin ajattele. On heillä ajatustakin. On totta, että yrittäminen on tässä maassa hankalaa. Suuret yritykset eivät ole enää tulevaisuuden toivo, vaan se on pienet ja keskisuuret yritykset. Usein yrittäjä kamppailee samojen ongelmien kanssa kuin pienipalkkaiset työntekijät. He tekevät työtä ja hädin tuskin nostavat itselleen palkkaa. Lisäksi byrokratia vie suuren osan ajasta. Aivan kuten pätkätyöläiselläkin. Tähän epäkohtaan on puututtava ja valtion tuki voisi olla paikallaan. On saatava joustavuutta siihen, että yritys voi palkata työntekijän. Paikallinen sopiminen on hyvä idea. Paitsi, että sopia voi nytkin, mutta työehtosopimus pitää huolen siitä, ettei työnantaja ole ainoa sopijaosapuoli. Joustavuus taas yleensä näissä keskusteluissa tarkoittaa samaa kuin työntekijöiden oikeuksien polkemista.

Erikseen ovat ne firmat, jotka samaan aikaan irtisanovat henkilökuntaa ja palkitsevat johtajia bonuksin (esim. VR). Mielelläni en tällaista toimintaa tukisi verovaroilla. Ei myöskään ole kohtuullista, että joku voi tienata 32 000 €/kk (esim. Sarekoski) ja samaan aikaan puhutaan siitä, ettei ole varaa palkata lisää väkeä. Tällaista toimintaa minä vastustan. Minä en vastusta sitä, että yrittäjyyteen kannustetaan ja sitä tuetaan. En vastusta sitä, että yrittäjyydellä tulee toimeen ja sillä voi vähän jopa rikastua.

Se, että toistellaan totuutena ajatusta siitä, että matalapalkkatyö kasvattaisi työllisyyttä, on kapeakatseista ajattelua. Talouskasvu tai velkaantumisen taittuminen ei ole ristiriidassa hyvinvoinnin kanssa automaattisesti eikä tuloerot ilman muuta kasvata taloutta. Se on kuitenkin tiedossa, että ihmisten hyvinvointi on aina tuottavuudenkin näkökulmasta kannattavaa. Se on myös valtion tärkeimpiä tehtäviä. Se, että ihminen käyttää vapaa-aikaansa työntekoon, kuuluu palkita niin, että sillä elää. Se, jos mikä, kannustaa työntekoon. Ei ole olemassa sellaista työtä, jonka tekeminen ei olisi sen arvoista. Kuinka innoissaan itse nousisit aamulla sängystä työhösi, jos tietäisit ettei sillä tule toimeen. Itse en ainakaan kovin innoissani. Saattaisin jopa sairastua masennukseen, koska tuntisin, ettei minua arvosteta.

Yhteiskunnassamme ei ole yhtään ihmistä, jonka kuuluu kokea, ettei hänen käyttämänsä aika ole yhtä arvokasta, kuin muiden. Toki palkoissa voi olla eroa kokemuksen tai vaativuuden mukaan, mutta palkka on oltava sellainen, että sen lisäksi ei tarvitse nostaa yhteiskunnan tukia. Tämä on mielestäni reilua ja kohtuullista. En suostu syytöksiin siitä, että kohtuullisen minimipalkan vaatiminen olisi vastuutonta talouskasvun näkökulmasta (kuten syyttää Elina Lepomäki). Velkaantuminen on saatava taittumaan ja työllisyys kasvuun, mutta se ei voi tapahtua ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella. Varsinkin kun siihen on olemassa lukuisia muita keinoja. (Lue esim. Mika Pantzarin ajatuksia).

Tuloerojen kasvu ei ole tie talouskasvuun – päinvastoin. Asiaa ovat tutkineet mm. maailmanpankki, Kansainvälisen valuuttarahasto ja OECD ja todenneet, että asia on todennäköisesti jopa toisin päin (lue aiheesta esim. täältä). Ja vaikka talouskasvu sillä nousisikin, voi tuloerojen kasvusta olla liian suuret inhimilliset kustannukset. Kelan julkaisussakin todetaan, että mitä suuremmat tuloerot eri maissa on sitä korkeammat ovat myös henkirikostilastot. Mielestäni tämä osoittaa hyvin sen, miten hakoteillä ollaan kun puolustetaan tuloerojen kasvua.

 

2016

Miksi puolueeni on Vasemmistoliitto?

Liityin Vasemmistoliittoon reilu vuosi sitten, eduskuntavaalien jälkeen. Toimin nyt Vasemmistoliiton Vaasan kunnallisjärjestössä. Leikkausinto ja velkapelko olivat saaneet suomalaiset sekaisin ja hallitukseen päätyi kolmikko, jonka pelkäsin saavan suuria tuhoja aikaiseksi hyvinvointiyhteiskunnassamme. Halusin tuoda oman panokseni politiikkaan.

Puolueen valinta oli selvä, Vasemmistoliitto. Suvullani on pitkät perinteet vasemmistolaisessa politiikassa, joten olen kasvanut vasemmistolaisiin arvoihin. Solidaarisuus, tasa-arvo, yhdenvertaisuus, demokratia ja kestävä kehitys ovat aatteeni tukipilareita.

Olen kuitenkin joutunut vuosien saatossa myös kyseenalaistamaan arvoni. Ovatko ne tosiaan omiani vai tulevatko ne kasvatuksestani? En voi olla siitä koskaan varma, mutta kannan niitä arvoja mukanani ylpeänä. Kyseenalaistaminen on kuitenkin aina hyvästä, koska se vahvistaa hyviä asioita ja heittää romukoppaan huonot.

Suurin syy siihen miksi olen vasemmistolainen enkä minkään muun puolueen jäsen, on talouspolitiikka, jossa aina ensimmäisenä varjellaan ihmisen hyvinvointia. Sitä ei kaada suhdanteet eikä oman edun tavoittelu. Vasemmistoliiton talouspoliittiset ratkaisut ovat aina johdonmukaisia. Verotus ei ole ihmisten kiusaksi, se on siksi että saamme tarvitsemamme palvelut ja tuen kaikissa elämäntilanteissa, tuloistamme tai elämäntilanteestamme riippumatta. Sen tarkoituksena ei ole olla este rikastumiselle, vaan se mahdollistaa hyvän elämän edellytykset yhteiskunnassa. Kun saamme tarvitsemamme laadukkaat palvelut, voimme olla aidosti vapaampia ja onnellisempia.

Henkilökohtaisesti haluaisin elää yhteiskunnassa, jossa varallisuus ei olisi hyvinvoinnin tae. Haluan elää yhteiskunnassa, jossa sosiaali- ja terveyspalvelut toimivat ja ne ovat kaikkien käytettävissä, sujuvasti ja ilman suuria kynnyksiä. Haluan, että yhteiskunnassa tehdään konkreettisia tekoja ennaltaehkäisemään terveydellisiä ja sosiaalisia ongelmia, asiantuntijoita kuunnellen.

Haluan, että lapset ja nuoret saavat laadukasta päivähoitoa ja koulutusta, jossa aikuisilla on aikaa nähdä yksilöt ryhmässä. Haluan, että korkeakouluopiskelijat voivat rauhassa kehittää tutkimusta ja työelämää ilman välitöntä tulosvastuuta. Ravinnon tulee olla laadukasta ja sen tulee tukea lähituotantoa.

Vanhuksista on pidettävä huolta yksilöllisesti ja heidän tarpeensa tulee huomioida monipuolisesti. Eri vanhuksille suunnattuja asumismuotoja tulee kehittää ja hoitajien ammattitaidolle ja näkemykselle tulee antaa tilaa ja arvostusta.

Haluan, että kaupungissa on mahdollista järjestää yhteisöllisiä tapahtumia. Taiteen ja kulttuurin tulee olla, sen eri muodoissa, suuressa osassa kaupunkielämää. Liikuntamahdollisuudet tulee turvata kaikille ikään katsomatta, niin harrastelijatasolla kuin tavoitteellisemminkin. Paikallisliikenteen ja pyöräilyreittien tulee olla sujuvia ja autottomuus mahdollista. Rakentamisessa täytyy ottaa huomioon esteettömyys ja palveluissa huomioida monikielisyys.

Kun nämä asiat toimivat, toimii talouden kiertokulkukin paremmin. Raha täytyy valjastaa hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja kehittämiseen, ei päinvastoin.

Vaasa on monikulttuurinen kaupunki. Suomen- ja ruotsinkieliset sekä romaniväestö ovat jo pitkään eläneet rintarinnan. Korkeakoulut tuovat opiskelijoita ulkomailta ja myös turvapaikanhakijoille ja pakolaisille suunnatut palvelut ovat Vaasassa edistyksellisiä. Ihanneyhteiskunnassani monikulttuurisuus nähdään rikkautena ja opimme toinen toisiltamme. Ihanneyhteiskunnassa voimme katsoa ihmistä ihmisenä ja jättää tuomitsemisen tuomioistuimille.

Vasemmistolaisella politiikalla on pitkä ja hyvinvointivaltion kehityksen kannalta ansiokas historia. Punavihreät periaatteet ovat tuoneet puolueen politiikan kokonaisuudessaan nykypäivään. Voin luottaa siihen, että puolue luo tavoitteideni kannalta tukevan arvopohjan poliittiselle toiminnalleni. Siksi puolueeni on Vasemmistoliitto.

 

Ah, Palosaari!

Tällä viikolla järjestettiin jälleen kerran yksi lempitapahtumistani: Palosaarikarnevaalit. Palosaarikarnevaali on seurausta Setlementtiliiton Uusi paikallisuus -hankkeesta, jonka tarkoituksena oli mm. nostattaa kaupunginosan yhteisöllisyyttä. Tapahtuma järjestettiin tänä vuonna kolmannen kerran. Järjestäjänä on Palosaaren asukasyhdistys, joka viettää 30-vuotisjuhlavuottansa.

Yhteisölliset tapahtumat ovat lähellä sydäntäni, mutta erityisen mieluisaa on yhteisöllisyys omassa kotikaupunginosassa, Palosaarella. (Huom! Ei Palosaaressa). Kaupunginosassa on toiminut satama ja useita tehtaita, nyt täällä on korkeakoulukeskittymä ja virastotalo. Täällä elävät opiskelijat, eläkeläiset, maahanmuuttajat ja rantahuviloiden omistajat sopuisasti rintarinnan. Täällä on kirjasto, kirkko ja kapakka. Lähikaupan synttäreitä vietettiin minipossujen ja ponien kanssa. Omalta kirpputorilta voi vilkaista löytyykö lapselle hellehattua ennen, kun tarvitsee lähteä sitä keskustasta metsästämään. (Ja löytyihän se). Lounaaksi voi valita Amican kotiruoan, thaimaalaisen tai turkkilaisen buffetin, pizzan tai grilliburgerin. Leikkipuistossa tutut äidit ja perhepäivähoitajat lapsineen tervehtivät iloisesti. Kyllä meidän on hyvä täällä olla.

Palosaari on minulle henkilökohtaisesti hyvin rakas paikka. Olen viettänyt täällä varhaislapsuuteni. Muistan molskahtaneeni vaatteet päällä suihkulähteeseen ja syöneeni vaniljapuikkojäätelöä. Muistan puiston juopot ja vanhempien ikuisuudelta tuntuvat rupatteluhetket vastaantulijoiden kanssa. Nyt aikuisena olen taas täällä oman perheeni kanssa. Oma taaperoni yrittää nyt hypätä suihkulähteeseen heti, kun silmä välttää ja syö puistonpenkillä mummin ja vaarin kanssa jäätelöä. Leikkipuistossa on paljon kavereita ja palloista ja nuken rattaista käydään omistajuuskiistoja.

Keskittäminen ja leikkaukset ovat kuitenkin kurittaneet myös Palosaarta. Monesta suomen- ja ruotsinkielisestä päiväkodista huolimatta päätti kaupunki lakkauttaa koulun. Kivirakennus on vieläpä yksi niistä harvoista kouluista, joissa ei ole sisäilmaongelmia. Kirjasto oli sulku-uhan alla, mutta asukasyhdistyksen ponnistelujen tuloksena kirjasto sai ainakin toistaiseksi jäädä. Huumeiden käyttö ja huono-osaisuus näkyvät myös täällä. Käytettyjä neuloja löytyy metsästä ja puistoista. Poliisi ja ambulanssi vierailee naapurustossa melko tiheästi. Pelkkää ihanuutta ei täälläkään ole.

Siksi asukasyhdistyksen, Vaasan Setlementtiyhdistyksen ja muiden tekijöiden panos tähän kaupunginosaan on äärimmäisen tärkeä. Paikallinen ja yhteisöllinen toiminta ei ole pelkästään alueellista kehittämistä, se on myös sosiaalityötä. Yhteisöt ovat turvaverkostoja. Kaupungin pitää tarkasti harkita, milloin näitä turvaverkostoja kannattaa lähteä purkamaan. Yhteisöllisyys on kaupungille täysin ilmainen sosiaalipalvelu, jota ei raha voi korvata.

Palosaari on yhteisöllinen kaupunginosa ja sillä on suuri potentiaali saada vielä enemmän ihmisiä tukiverkostoonsa. Palosaarikarnevaali sattui niihin kahteen hyytävän kylmään kesäkuun päivään, kun kukaan ei halunnut lähteä ulos. Silti torilla oli väkeä! Asukasyhdistyksen entinen puheenjohtaja, Helvi Riihimäki, heitti ilmoille kaksi haastetta: Osallistukaa tapahtumiin ja moikkailkaa toisianne! Itse aion ainakin ottaa haasteen vastaan. Kauan eläköön Palosaari!

 

Mummut, paapat ja niiden hoitajat

Vanhusten huollosta puhutaan paljon. Huono hoito on ollut pitkään keskustelun aiheena ja hoitajia syytellään. Yhdenkin vanhuksen huono loppuelämä on liikaa, eikä yhdenkään ihmisen viimeisiä elinvuosia saa varastaa kiireen tai rahapulan vuoksi.

Olen työn ja opiskelun kautta nähnyt hyvin monta hoitajaa työssään. Itsekin olen tänä kesänä ollut töissä vanhusten palvelutalossa. Suurin osa tapaamistani hoitajista tekee työnsä niin hyvin kuin se on mahdollista ja lähes jokainen välittää vanhuksista aidosti. Silti jokainen alalla työskennellyt tietää, että kiire ja säästöt vaikuttavat työn laatuun. Hyväkin hoitaja joutuu joskus kiireen vuoksi tinkimään työnsä laadusta. Vanhusten kanssa työskentelyssä kaikkein tärkeintä on se, että heille voi antaa aikaa. Iltapesua ei voi suorittaa minuuttiaikataululla vaan on annettava asiakkaan itse tehdä kaikki se mihin hän pystyy ja auttaa lopuissa toimissa. Vaikka toimintakyky olisikin niin alhainen, että suurin osa asioista tehdään puolesta, on ihminen silti siinä, elävänä ja hengittävänä. Toimia ei vain suoriteta liukuhihnalla vaan yhdessä asiakkaan kanssa, asiakasta kunnioittaen.

Kun aika on rajallinen ja asiakkaita paljon, on läsnäolo vaikeaa. Tästä kärsivät, vanhusten lisäksi, tunnolliset työntekijät, jotka tiedostavat sen, että aika tulisi riittää vielä monelle muullekin asiakkaalle. Samaan aikaan vanhuksen ihmisyys kapenee ja hänestä tulee pahimmassa tapauksessa vain suoritus. Kiire saastuttaa myös helposti työilmapiiriä ja työntekijät saattavat katkeroitua toisilleen tekemättömien töiden takia.

Hoitoalan haasteena on, että työntekijöitä ei tunnu löytyvän. Ennakkoluulot hoitajan työtä kohtaan ovat suuret, eikä syyttä. Puheet kääntyvät usein vain pyllyjen pyyhkimiseen ja muuhun yleisesti ottaen epämiellyttävään. Työ on toki sitäkin. Mutta se on niin paljon enemmän. Hoitaja on vastuussa asiakkaansa kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Hän on se henkilö jolle kerrotaan surut ja murheet, ilot ja onnistumiset. Hänelle kerrotaan kun jalkaa jomottaa tai kun tuli syötyä vähän liikaa. Hän on se henkilö joka todennäköisesti on ensimmäisenä paikalla kun sattuu sairaskohtaus. Häneltä kysytään ”miksi asun täällä” tai ”missä äiti on”. Hoitajan työssä osaamisalue on laaja ja herkkyys tunnistaa ihmisen eri tarpeet täytyy olla hyvä. Työvuoroon kuuluu naurua ja itkua. Jonakin päivänä on sanottava asiakkaalle hyvästit viimeistä kertaa. Hyvä hoitaja on empaattinen, toimelias, kekseliäs, tarkkasilmäinen ja ahkera. Kuka tahansa ei ole sopiva hoitajaksi.

Tästä kaikesta maksetaan aivan liian pientä peruspalkkaa. Nyt halutaan sunnuntailisätkin viedä. Hoitajan työ ei ole ”vain pyllyjen pyyhkimistä”, kuten usein puhutaan. Asiakkaat, ne vanhukset, ovat joidenkin isiä ja äitejä, toisten veljiä ja siskoja. He ovat meidän omia äitejä ja isiä ja jonakin päivänä he olemme me. En tiedä yhtään tärkeämpää asiaa tässä yhteiskunnassa kuin sen, että pidämme toisistamme huolta niin kauan kuin elämme. Erityistä huolta on pidettävä elämän alku- ja lopputaipaleella. Jokainen meistä ansaitsee sen, että voi tasata tilit elämän kanssa sen ehtoopuolella. Jokainen ansaitsee saada tulla kohdelluksi ihmisenä viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Tätä ei saa pilata säästöillä ja kiireellä tai työntekijöiden työn vähättelyllä.